Mitä helvettiä on aikuisuus? Ei ainakaan sitä mitä odotin.
Mirette 17v, missä näet itsesi 10 vuoden päästä?
"Viimeiset mahdollisuudet kuolla 27-vuotiaana, tai elää. Toivottavasti olisin saanut 1) tehtyä painoksen Erikoiset Nimet-nimipäiväkalentereita, 2) julkaistua cover-albumin, 3) valmistua ammattiin ajoissa, eikä nelikymppisenä yh-äitinä tai 4) saada oman tilanteen omakseni, eikä iskän ja mun yhteiseksi. Haluan tehdä jotain muuta kuin homehtumista koneen ääressä sossutuella, varsinkin jos haluan muutakin kuin Pelastusarmeijan mättöä ja teininä ostettuja umpikulutettuja vaatteita. Ei "elämäm koulua ja paskaduunia", vaan "elämän korkeakoulua ja taivaanrannan maalaamista". Olisin koristanut kärsäni, korvani ja kulmani. Toivottavasti myös tukkani olisi joku muu kuin heinää tai porkkanaa, joku punaviinin sävy olisi hyvä kohta 28-vuotiaalle Mirelle. Ostaisin vaatteeni muualtakin kuin rytkylöistä. Keräisin panttipulloja vapaa-ajallani, kyllä jos olisin kävelevä ruokapankki."
Aikuisuus on hankalaa allisteilla, mutta vielä vaikeampaa se on meillä nepsyillä. Valheita, valheita, tappavasti valheita, tuhotaan mielenterveydestäni kaikki. Vaikka kaikki ei oo mennyt niin ko oppikirjoissa, monta muuta on tullut tilalle. En enää puhu itsestäni Aspergerinä tai pelkästään AD/HD-diagnoosin omaavana, mulla on järkkäri ja harrastan edelleen valokuvaamista. Aikuisena naisena en pidä itseäni vieläkään.
Töihin en ole edes yrittänyt hakea ja kouluunkaan en ole vaivautunut vuosiin. Mut on yritetty saada vähintäänkin kaupan kassalle ja samalla sanottu että se on paskinta duunia mitä voi olla. Kaikki eivät edes kauppaan pääse töihin, vaan joutuvat tyytymään vielä paskempaan duuniin, kuten siihen missä oikeasti joudutaan kohtaamaan kirjaimellisesti paskaa. Ja sitä paitsi, kaupan kassat ja muut sosiaalista kanssakäyntiä vaativat alat ovat nepsyille mitä huonoin vaihtoehto. Toi kommentti, mitä sain alkuvuonna sitä paitsi on pilkkaamista paitsi mulle myös kaikille kaupassa työskenteleville ja muille paskaduunareille. Tein aiheesta siihen aikaan tiktokin, joka meni vastoin odotuksia viraaliksi ja siitä syystä sain kauhean kasan kommentteja, joista osa oli puhdasta pilkkaamista. Sain toki samaistuttavia ja rakentavaakin palautetta, mutta ilkeitä kommentteja tuli lopulta sen verran että mun oli pakko kuunnella omaa mielenterveyttä ja poistaa kommentointi käytöstä siitä vidistä. Ei, mä en meinannut sitä että lusmuaisin sohvalla lopun ikää, vaan olemassa on myös muita aloja ko ne kaupan kassat. Työhaut tulisi lisäksi tehdä nepsy-ystävällisemmiksi. Sama juttu muunkin työelämän kanssa, ajatus työpaikkakiusatuksi joutumisesta ei houkuttele.
Myös muuten aikuiselämä on osaltani tarjonnut sitruunia ja oikeastaan melkein kaikella mahdollisella tavalla mitä voi olla. Enää sopasta puuttuu oikeastaan päihdeongelmat, peliriippuvuus ja vankilatuomiot. Olen sivusta seurannut sitä maailmaa aivan tarpeeksi ja jopa lähipiiristä. Kerroin toissapäivän webinaarin kokemuspuheenvuorossa millaista on elää nepsyaikuisena vailla kunnon tukikontakteja.
"En muista aikoja ilman autismidiagnoosia, mutta peittelin huonolla menestyksellä sitä aina aikuisikään saakka. Mun lapsuus loppui aivan liian aikaisin. Jo 10-vuotiaana aloin kantamaan aikuisuuden taakkoja, ja jo aikaisemmin haaveilin omilleen muutosta vaikken tiedä mitä se kaikki pitääkään sisällä. Murkkuikäni alkoi todella aikaisin, jo 14-vuotiaana luultiin täysikäiseksi ja mun ois pitänyt mukamas ostaa aikuisten lippu. Myös uimahallissa mun “kypsyyttä” käytettiin hyväksi useita kymmeniä kertoja. Olin sisältä siihen aikaan vielä lapsen kengissä, kävin kattomassa silloin vielä paljon animaatioita. Melkein heti 18 vuotta täytettyäni jouduin identiteettivarkauden uhriksi. Rikosilmoitus tehtiin, mutta mun puolella ei oltu. Samoihin aikoihin aloin olee parisuhteessa, vähän jopa vastentahtoisesti. Mun heikkoutta käytettiin hyväksi. Vasta n. vuotta myöhemmin sain kerättyä rohkeuteni ja pistin välit melkein 21 vuotta vanhempaan äijään. Kävin siihen aikaan vielä koulua, ja olin silloin todella kuormittunut. Omasta rauhasta sai silloin vain haaveilla, joten vietin kaiken vapaa-aikani Tyttöjen talolla tai sitten pulloja kerätessä. Joskus kävin myös Hapessa ja ilmaistapahtumissa. 19-vuotiaana olin viikon asumiskokeilussa ja omasta mielestäni se meni niin hyvin, yritin kaikkeni. Mutta se ei niille näemmä riittänyt.
Kaikesta huolimatta, muutin iskän luota omilleni, oli vähän pakko muuttaa putkiremontin alta pois. Ensikämppäni oli pieni ja Herttoniemen karuimpia taloyhtiöitä, se tunnetaan myös nimellä “Herttoniemen Hilton”. Mua ahdisteltiin asuntoon kuulumattoman miehen tiimoilta seksuaalisesti ensipäivistä alkaen. Samoihin aikoihin oli myös ongelmia mun koulutovereiden kanssa, ja jouduin jopa kuulusteluun kiusaajani elikkäs entisen kaverini ja hänen kaverin vasikoinnin vuoksi. Koulussa alkoi olemaan sen verran ongelmia syksyn mittaan, että päätin jäädä suosiolla saikulle. Puoli vuotta siitä ja menin todella pohjalle. Jouduin putkaan, osastolle ja samoihin aikoihin sossut päättivät että musta ei ollut mukamas omillaan asumiseen. Ja kaikki tämä vaan siksi että mulla oli silloin ihmissuhdesotkuja enkä todellakaan maskaa silloin ko oon yksin. Kierre sai alkaa. Jouduin siirtää kamani Hertsikasta Hevosmiehen ryhmäkotiin, jossa en viihtynyt ollenkaan. Se oli liian moderni ja syrjässä, joten mä muutin iskän nurkkiin. Samoihin aikoihin menetin myös kaveriporukkani vähäksi aikaa. Kokeiltiin mielialalääkkeitä, mutta niistä sain kiitokseksi vain 20 tunnin yöunet ja migreenin. Lopetin ne lääkkeet lopulta seinään. Hengailin yhden kaverini ja sen juoppokavereiden kanssa. Tappelin niitten ohjaajien kanssa ja samoiten myös poliklinikan hoitajien kanssa, koska niitten ymmärrys oli todella suppea.
Vuoden loputtua sen ryhmiksen vuokrasoppari irtisanottiin, ja olin iloinen että pääsin pois Hevosmiehestä mutta se meinasi samalla sitä että jäin ensimmäistä kertaa kodittomaksi. Ravasin kaverini ja iskän asunnon välillä, tavarani oli toisen kaverin nurkissa. Samoihin aikoihin myös kituuttelin 300€ kuussa, kuljin melkein aina ilman asianmukaista matkalippua, jouduin myös säästöjäni tyhjentää. Otin yliannostuksen mielialalääkkeitä, olin yhessä vaiheessa ihan tajuton. Aivan sumussa menin allekirjoittamaan vuokrasopparin seuraavaan kämppään. Se kämppä oli hyvänkokoinen. Vaikka se kaupunginosa oli karu, viihdyin siellä kummiskin. Kävin kouluakin sieltä käsin vähän aikaa, kunnes sen käyminen oli lopulta mahdottomuus. Naapurini eivät arvostanut mua, joten sain häädön vain vuoden asumisen jälkeen. Koska olin niin pohjalla, ajauduin myös väkivaltaiseen parisuhteeseen. Sitä kestin pandemiavuosiin saakka ja jouduin lopulta pyytämään Tyttöjen Talon ohjaajilta neuvoa että onko tällainen parisuhde normaalia. Vastaus oli yksimielinen ja päätin lopettaa sen parisuhteen, mutta ei se siihen loppunut: se vainosi vielä vuosia suhteen loputtuakin. Melkein vaihdoin numeron siitä syystä.
Koko aikuisikä on ainakin tähän mennessä ollut mulle haastava.
Kotiutuminenkaan ei oikein ottanut otetta, sillä peruspohja oli aivan murskana ja ne kämpät olivat kummatkin epämääräisiä ryhmäkoteja: Ekana oli Paulakoti, jonne ei ois päässyt edes omilla avaimilla. Ne ohjaajat lukivat myös mun posteja ilman lupaa. En olisi saanut pitää asunnossani edes mikroa enkä tehdä ruokaa ilman vahtimista. Mua kohdeltiin siellä ko jotain imbesilliä alakoululaista. En olisi saanut tuoda kavereita sinne yökylään enkä järjestää bileitä. Varmaan oisivat vaipatkin pistäneet mulle jos oisin yöksi sinne jäänyt. Sitten tuli Haakoninlahden ryhmäkoti, jossa oli sama ellei jopa pahempi ongelma ko Hevosmiehen ryhmäkodissa. En päässyt edes sisään ilman apua, sillä ne uudet avaimet ovat niin monimutkaisia. Vähän niin ko kaveriporukkani. Myös ne roskikset olivat monimutkaiset, ja samoiten ne ohjaajat kummassakin asumisyksikössä. En pitänyt niitä koskaan “mökkeinäni”, enkä tuu jatkossakaan laskemaan. Ne olivat käytännössä vain kalliita varastoja mun tavaroille. Koronakriisin loppupuolella muutin nykyiseen asuntoon, vähän mietitytti aluksi koska se oli alle kilsan päässä mun vainoavasta exästä. Kaikesta huolimatta asunnon vastaanottaminen kannatti, ennemmin asun omassa asunnossa, ko jossain asumisyksikössä. Kotiutuminen oli vaikeaa johtuen siitä mitä Hertsikassa ja Länsimäessä kävi. Lisäksi seinänaapurit ja lähistön työmaat ovat omalta osaltaan hankaloittaneet asumistani täällä.
Olen käytännössä heitteillä, oishan se kiva saada joku auttamaan tiskaamisessa, pyykkäämisessä ja vaikkapa avainten etsimisessä. Aikuisuus ei todellakaan ole ollut helppoa ja nepsy-ymmärrys ei ole ajan tasalla kenelläkään läheisellä, kavereilla eikä ammattilaisilla. Kuitenkaan en haluaisi pistää lopullisesti kavereiden kanssa välejä poikki, vaikka hermo on mennyt heidän kanssa todella monta kertaa. Kaveeraaminen nenttien kanssa on vaikeaa. Monet ovat lisäksi pistäneet välinsä poikki mun kanssa, ja mäkin oon joutunut muutaman kanssa pistämään välit poikki. Jos mun lompakko tai alakerta ovat tärkeämpiä ko mä ihmisenä, niin sellainen ihminen ei sitten ansaitse mua."
Comments