Elin kuplassa ja aivan omana itsenäni. Sitten ko muutin Suomeen ja koulut alkoi, helvetti alkoi.
En yhtäkkiä kelvannutkaan sellaisena ko olin. Muita ärsytti mun ekkoni, mun nirsouteni, mun "kiittämättömyyteni", minä. En saanut syödä omia eväitä, en pitää kuulokkeita, huppua tai aurinkolaseja päässäni, jopa pukeutumiseeni puututtiin. Tehtiin kaikki mahdollinen, jotta triggeröityisin ja vietäisiin kiinnipitoon jotta mua saataisiin rankaista entistä enemmän lapsuuden mökillä tai perhepäivähoitajan luona. Kiitti niistä virtuaalinaamioista, joitten taakse piilouduin etenkin koko 2010-luvun ajaksi.
Nuorempana yritin kaikkeni, että saisin muut tyytyväiseksi. Se maksoi lopulta mulle suuren hinnan.
En yritä, enkä pysty, peittämään sitä jos jokin asia on pielessä. Jos en puhu siitä juuri sulle se tarkoittaa sitä etten luota suhun. Oon saanut eteläeurooppalaisen mentaliteetin joka sitten puolestaan on ajanut mut monta kertaa ongelmiin, oikeastaan läpi elämän. Mut on koulussa, hoitotädillä ja Tyttöjen Talolla kasvatettu olemaan normaali (= kiltti, nöyrä ja hiljainen) vaikka sitten selkään antamisen uhalla. Juurikin näiden tasapäistäjien takia joudumme aivan äärirajoille saakka esittämään normaalia, toiset paremmalla toiset pahemmalla menestyksellä.
Siksipä maskaan jonkun verran, enkä aina ees huomaa sitä. Maskaamiseni näkyy siinä, etten laula jos joku tuntematon on kuulemassa muuten ko karaokessa tai yhteislaulutilaisuuksissa. En pidä myöskään kuulokkeita silloin ko oon ostarilla, koska pelkään että jollain on asiaa ja mua kiellettiin joskus jopa käyttämästä niitä esim. tunnilla. Lisäksi piilottelen kiinnostuksenkohteitani, ja tästä syystä en kehtaa puhua julkisilla paikoilla vieraita kieliä englantia lukuunottamatta, koska haluan välttyä kiusallisilta tilanteilta. En kehtaa pukeutua “miten sattuu”. Nuorempana myös maskasin vaate- ja musiikkityyliäni, koska mulla ei silloin ollu kavereita ja kaipasin hyväksyntää muilta että saisin edes jonkun kaverin. Maskaamisen "kultavuosina" olin mm. kolme kertaa "parisuhteessa", monien ahdistelijoiden ja erilaisten hyväksikäyttäjien vietävissä, aina liikkeessä enkä antanut itelleni lepopäiviä. Mun elämäntilanteeni oli parikymppisenä aika hankala, aallonpohjat on nähty useasti. Mä en vieläkään tarkalleen tiedä kuka mä olen, ja koko maskaamisjutun oivaltaminenkin tapahtui vasta aivan viime kuukausina. Ai niin ja mun tyylini vaihtui nuorempana ainakin kerran parissa vuodessa, joskus jopa useammin koska halusin hyväksyntää. Siitä huolimatta se ei riittänyt, vaan mua haukuttiin silti. Sain siinä välirikkojen ja muun pilkan ohessa karun opetuksen, ettei kannata esittää muuta ko oikeesti on, sillä se ei kannata. Vihaajat vihaa, vaikka miten yrittää miellyttää. Ole siis oma itsesi, sillä ne feikit kaverit kääntää joka tapauksessa sulle selän ennemmin tai myöhemmin.
Ellen käännä sitä ennen niille selkää ite.
Se minkä maskaaminen ei onnistu on seuraavanlaista: Silloin ko “katon silmiin”, mä vaikka silloin ko katon vaikkapa teitä, osoitan naamani teihin päin mutta silmäni eivät suostu yhteistyöhön ja joskus menee jopa kokonaan kiinni. Jopa kameraan suoraan katsominen on melkeinpä mahdottomuus, niin sen takia valokuvissa mulla on yleensä päällä aurinkolasit tai katon sivulle. Asiaa ei todellakaan paranna oma perfektionismi—> ootan että kuvani näyttävät niin ko jossain 80-luvun katalogissa tai muissa valokuvissa. Jos valokuvat eivät onnistu, niillä ei ole minkäänlaista asiaa Instagramiin. Oon valmis säätämään vaikka useita tunteja että niistä kuvista onnistuisi edes joku. Usein niissä “onnistuneissakin” kuvissa paljastuu tietynlainen nepsymäisyys. Tosin, miksi mun pitäisikään salata, varsinkaan nyt ko koko tyyliin Suomi tietää että olen autisti kiitos sen lehtiartikkelin. Siksi maskaankin nykyään vähemmän ko 2010-luvulla.
Konkreettisien naamioiden pitäminen tuntuu just yhtä epämukavalta ko niitten virtuaalimaskienkin.
Comments