TW: kiusaaminen, seksuaalinen ahdistelu, väkivalta
Muistan vaan sen että kiusaamiseni alkoi joskus sen jälkeen ko muutin Suomeen. Aikuiset aloitti sen joskus 2000-luvun puolessavälissä ja sitten siihen osallistui myös varmaankin aikuisten yllyttämänä myös muut oppilaat etenkin mun luokalta. Mä sain selkääni. Mä olin liikkatunnilla se viimeinen vaihtoehto. Joka kerta. Paitsi polttopallossa se ensimmäinen. Jouduin lisäksi aina salibandyssa aina vaihtopelaajan rooliin. Tiesin aina paikkani hylkiörottana. Kuudennella luokalla kiusaamisesta tuli brutaalimpaa, mut kiusattiin jättämällä koulutaxista pois, sylkemällä mun saappaisiin, tärveltämällä mun piirrustuksia ja luettiin lisäksi mun päiväkirjaa. Lisäksi mun sukunimeä huudeltiin luvatta ympäri käytäviä ja mua pakotettiin koulukiusaajien kanssa samaan ruokapöytään. Mua ahdisteltiin jopa seksuaalisesti siellä. Jopa koulu- ja kotimatkat olivat kamalia, yksikin päivä joku jätkä näytti mulle pippeliään. Tietenkin pistettiin mun syyksi, sillä olihan kaikki mun syytä. Mussa oli aina joku vika. En uskaltanut lopulta säilyttää koulukirjojakaan siellä, sillä kaikki vapaa riista hajotettiin. En uskaltanu lopulta tehdä mitään mitä olisin halunnut. Jopa koulusurmat kävi mielessä, puhumatta itsemurhasta ja paluumuutosta Uuteen-Seelantiin. Olin todella helpottunut sinä päivänä ko mä pääsin pois siitä kauhujen ala-asteesta. Kesti 13 vuotta, että uskalsin mennä koko kaupunkiin edes keikalle. Kuvitella. 13 pitkää vuotta.
Yläasteella mua kiusattiin lähinnä netissä, niin ko sen ajan kielikuvaan kuului. Seiskalla olin tosin paranoidinen, johtuen siitä mitä sain ala-asteella kokea. Kasi- ja ysiluokan sain olla sentään muiden oppilaiden suoranaisesta naljailuista rauhassa. Osa ohjaajista tosin yrittivät puuttua ulkoiseen habitukseeni läpi yläasteen. Mutta nettimaailma, se oli karu jo silloin. Musta sanottiin esim. toukokuussa 2012 seuraavaa:
“Kaksimielisyys? Eikös se tarkoita ihan yleisesti puhekielessä pervoutta? Ja ai ei puheeni pidä paikkaansa? Hehheh, suoraan nuo sun "mielipiteet" kopioitu demistä. Ja plus vielä niistä mainstreampissiksistä, eikös itselläsi ole juuri heidän suosima leopardikuosinen modaus? Odotin ees vähän älykkäämpää vastausta, harmi. Huomasimpa vain vielä paremmin orastavan tyhjäpäisyyden. Ja tää kans ihmetyttää, miksi kerrot itsestäs niin paljon netissä? :o ja vielä niin monilla eri sivustoilla. Kerrot kaikki unelmasi, vihankohteesi, luokittelet ittes tiettyyn tyyligerneen, paljastat kaiken mieliruoastasi ja -juomastasi ihannekumppaniin. Haluat "canonin järkkärin" (et edes tiedä minkä mallisen jne), minkälaisen sattumoisin omistaa kaikki teinilissut, jotka kuvaavat automaatilla pihapuun talitintteja. Kertoo sun todella huonosta itsetunnosta ja halusta olla niin erilainen. Mutta niin samanlainen kuin kaikki muutkin. Eikun ohhoh, kävin blogissasi ja tajusin mitä aiemalla tarkoitat. KaksiSUUNTAINEN mieilialahäiriö ja paniikkihäiriö? Sanoit, että sun pitäis hakea hoitoa? Eli olet kotona diagnosoinut itselles nämä mielenterveysongelmat :d nimittäin jos psykologi tämän toteamuksen olisi ilmaissut, olisit hoidossa. Eli uskot itse olevasi henkisesti sairas ja vieläpä keksinyt sopivat nimet niille. Jos joku tulee kysymään päättömästä horinastasi netissä, vetoat mielenterveysongelmiisi, joita luultavimmin ei edes ole. Täysin tuntemattomalle menet mainostamaan sairauttasi? Kerjäät sääliä/huomiota? Tosihullut on hiljaa, ne eivät kerjää huomiota muille kertomalla. Ja kokemuksesta tiedän aika täydellisesti tälläiset asiat. Jos sulla on oikeasti niin paha olla mitä uliset, hankkiudu sinne psykologille. Sun ikäiselles kyllä löytyy koulupsykologilta aikoja. Voisitko muuten selittää, miksi sitä rasismia vihaat, vaikka itse haukut surutta ikätovereitasi? Tuo sun olemukses/persoonas vaan vaikuttaa niin... tekaistulta. Tai sillai tunnut niin wnb-maailmanparantajalta, wnb-taiteilijasielulta, wnb-ajattelijalta. Tekstejäs lukiessa rivien välistä huomaa sun yrittämisen. En millään pahalla tätä sano, haluaisin vaan ymmärtää. Nimittäin eräs itteäni hieman "pimbombi" kaverikin huomas tämän saman susta kuin mäkin: "pakko olla jotain”.”
Minä silloin ko koulussa oli vielä kaikki hyvin. Kuvan ottajaa en ala tässä mainitsemaan.
En olisi odottanut että muutaman vuoden päästä olisin samanlaisiin pick me-tyttöihin mitä tämä oli. Amiksessa nimittäin. Henna ei ole koskaan tykännyt musta, teki kaikkensa että olisin yksin. Hän oli vasikoinut mun blogipostauksia ja vaatinut olisin poistanut ne postaukset ja kommentit, samaan mun entinen kaveri ja sen silloinen kaveri, Elli, sai haukkua mua sen omissa blogeissaan rauhassa. Yksi teksteistä oli seuraavanlainen: “Nyt ei enää pelota mennä kuluun, koska tää tyyppi joka mua “uhkasi”, sai sairaslomaa kolmeksi viikoksi koulusta “kiusaajien” takia - syy oli toki tosi typerä, koska hän on tässä tapauksessa se kiusaaja enkä minä. Mutta mulle ja monelle muulle tää uutinen on helpotus.” Että anteeksi nyt vaan, hän aloitti sen mun kiusaamisen yhdessä Hennan kanssa ja haukkui mua jopa julkisesti ja saivat lopulta koko Luovin ja meidän yhteiset kaverit (myös ne jotka eivät olleet siinä koulussa) mua vastaan. Tottakai jäin lopulta sairaslomalle, koska kiusaamiseni oli niin koulun sisäpuolella ko myös netissä todella rajua ja henkisesti jopa väkivaltaista. Henna lisäksi sanoi mulle helmikuussa 2016 seuraavanlaista: “Sä et ole tervetullut tähän ruokapöytään” - siinä pöydässä oli meiän yhteisiä kavereita ja halusin samaan pöytään toki mun kavereiden kanssa. Tämän jälkeen mun mielenterveys meni kovaa alamäkeä alas enkä mielelläni syö tapahtuneen johdossa enää missään ruokaloissa. Henna on harvoja tapaamiani ihmisiä, jolle toivoisin todella kurjaa loppuelämää. Mikäkin koloautisti. Pelle. Oloni oli kaiken tän jälkeen + seksuaalisen ahdistelijan piinatessa vielä päälle niin rikki, etten kyennyt edes omillaan asumisestakaan tullut mitään. Mut vietiin putkaan ja pari viikkoa myöhemmin siitä mielisairaalaan. Nyt on pakko kirota, mutta KIITTI VAAN VITUSTI TRAUMOISTA. Amiskokemukset ovat ne, joitten haavat ovat nykyään auki. Mun luokalla oli kaupan päällisenä lisäksi kunnon huligaaneja, ja heitä paapottiin oikein huolella luokanvalvojamme tiimoilta. Älkää ees ajatelko että palaisin sinne koulun penkeille näillä korteilla. Ne vielä kehtasi mainostaa sitä että niillä olisi mukama nollatoleranssi kiusaamiseen suhteen. Paskat. Kiusaamista saatiin kokea siellä harva se päivä, ja mä en oo ees ainut joka vähintäänkin näki ja koki kouluväkivaltaa. Yks päivä olin näkemässä ko kaks nuorta jäbää tappeli koulun käytävällä niin että tarvittiin ensiapua. Ja pahinta on se, mä en edes tajunnut että mua kiusattiin joo ennen ko yksi kaverini kertoi ollessani valmentavalla että mun selän takana on puhuttu roskaa. Ja vuosi vuodelta mun syrjinnästä tuli systemaattisempaa ja siihen osallistui myös jotkut aikuiset. Lopulta kolmannen yrittämisen jälkeen totesin, että nyt riitti. En enää ees yritä neljättä kertaa. Ko viimeistä kertaa astuin sinne Sodexon ruokalaan, sydäntä hakkasi niin että jouduin hoputtamaan itselleni että “kyllä se selviät tästä” - nappasin siis tokarin keskeytyneistä opinnoista, tyhjensin kaapin ja palautin kaapin avaimet koulun vahtimestarille. En ole saanut yhdeltäkään koulukiusaajalta anteeksi.
Muutenkin vapaa-ajalla on kiusattu, jopa osa kavereista ja muista läheisistä naljailee mulle. Oikeastaan voisin sanoa lähipiiristäni vain yhdellä sormella ne jotka eivät ole hyljeksineet, pilkanneet tai syrjineet mua ikinä. Ykskin kehotti mua hyppäämään kaivoon, toinen haukkui mua yläasteella läskiksi, kolmas on levittänyt mun puhelinnumeroa sen mieskavereille ilman mun lupaa… ja tässä on vaan jäävuoren huippu. Somessa mua on kiusattu niin kauan ko mä siinä maailmassa olen pyörinyt, ja mua on jopa neuvottu teininä yläasteella että lähtisin somesta kokonaan. Se ei ole ratkaisu, että kiusattu lähtisi somesta. Se on sama ko sanoisi kiusatulle, että vaihdappa kuule sinä siellä koulua. Mua on kehoitettu myös olemaan välittämättä. Mä maskaan toisinaan vielä nykyään etten mukamas välittäisi. Mutta hiljaisuuden takana, mä blokkaan, ilmiannan ja vasikoin joka ikisen kommentin eteenpäin. TikTokissa varsinkin olen saanut törkykommentteja, ja siksi siellä onkin moderointi päällä. Myös muualla somessa mun päälle on niin sanotusti syljetty. Entinen kaverini Sylvia sanoi mulle syyskuussa 2022 seuraavaa: “Mirette valitettavasti sä et ole tervetullut ryhmä tapahtumiin syistä. Voit olla yhteydessä niihin jotka seuraasi kaipaavat. Halusin myös sanoa että en halua henkilökohtaisesti olla kanssasi missään tekemisissä tämä tarkoittaa myös sitä että älä kommentoi keskusteluita mitä minä käyn muiden kanssa sillä en mielelläni kanssasi keskustele.” Tämä kommentti sai mut lopettamaan Tyttöjen Talolla käymisen miltei kokonaan ja siitä puoleen vuoteen en uskaltanut käydä missään harrastuksissa. Tän Sylvian takia mä en päässyt edes mun edesmenneen kaverini hautajaisiin. Jopa kivat asiat, kuten valokuvaaminen, jäi tauolle vähäksi aikaa koska mua ahdisti yksinkertaisesti liikaa. Mä en todellakaa pysty antamaan anteeksi enkä varsinkaan unohtamaan niitä ilkeitä sanoja, lauseita ja tekoja. Sen sijaan mä blokkaan joka ikisen, jonka koen uhkaksi.
Nimet muutettu, syystä.
Syksyn 2022 olin mm. selkäänpuukotuksen myötä aivan rikki.
Yllä olevan kokemuspuheenvuoron läpikirjoittaminen oli todella kivulias prosessi. Tämä aihe, josta tänään kirjoitan, vaikuttaa muhun paljon enemmän ko haluaisin. Oli lähellä ettei kyyneleitä olisi valunnut, niin vaikeita tekstejä jouduin lukemaan ja käsittelemään. Tässä on siis vaan osa mun kiusaamiskokemuksista, negatiivisia kokemuksia vartijoiden ja muun virkavallan kanssa käyn joskus turvallisuuskokemuspuheenvuorossa. Luotto yhteiskuntaan ja muihin on poissa. Mun kaltaisia ihmisiä on valitettavasti helppo kiusata, sillä emme noteeraa sitä ennen ko asiat on totaalisesti levinnyt käsistä. Olen saanut kokea perus ulkopuolelle jättämisistä sekä nimittelyistä aina vasikoimisiin, tappouhkauksiin ja vainoamisiin. Kiitos kaiken tämän, en enää pysty kohtaamaan tiettyjä asioita tai menemään tiettyihin paikkoihin ilman että tulee kauheita flashbackeja ja ahdistuskohtauksia. Mulla on niin paljon kokemusta kiusaamisesta, syrjinnästä ja vainoamisesta, ja juuri tästä syystä mun puhelin on melkein aina kiinni/tavoitemattomissa. Mun pitäisi vaihtaa mun numero, mutta ajatus uuden numeron opettelusta ei järin houkuttele. Mun elämä, miksi siitä tuli näinkin hirveä?
Bình luận