Mun haastattelu tuli ulos viime kuussa, mutta itse haastattelu tehtiin jo kuukausia ennen julkaisua. Ilta-Sanomien FB-sivun törkyjä olen käynyt läpi jo mun TikTokissa, ja se meni siellä viraaliksi. Tämä aihe on selvästi tabu, ja sen huomaa esim. kommenttien määrästä. Monikaan ei ymmärrä, miksi vaan "makaan sohvalla". Mut ajettiin sohvalle, mutta sohvalla teen muutakin ko makaan. En ehkä tiskaa, mutta teen kyl kaikkea muuta. Esim. kirjoitan (mutten rappukäytäviin yksinäisiin vaan yleensä nettiin), teen yksinkertaisia DIY-prokkiksia tai rahatilanteen salliessa menen kirpparikierrokselle. Valokuvien ottaminen kameralla on vähän jäänyt, mutta sitäkin olen etenkin reissuilla tehnyt.
Viimeistään silloin kaikki mua somessa seuranneet sai tietää että Mirette on vain mun nettinimeni. Edelleen perheenjäsenet ja muut vanhat tutut kutsuvat mua Miaksi tai Mipaksi. "Löysin" Mirette-nimen v. 2011, alunperin sen piti mennä mahdolliselle tyttärelleni kolmanneksi nimeksi. Nykyään kaikki kehvelit kutsuvat Mireteksi tai Mirreksi, ettei menisi Miiat sekaisin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta ko mua haastateltiin, ensimmäinen kerta oli Tyttöjen Talolla, toisen kerran mut haastateltiin Tyttöjen päivän alla. Lisäksi olen useasti ollut TV:ssä, tosin yleensä yleisönä.
En voi muuta sanoa ko että jonkun täytyy nousta sohvalta kertomaan varoittavia esimerkkejä. Koulu- ja nettiväkivalta sekä muu kaltoinkohtelu ajoivat mut aikoinaan masennuksen partaalle ja siitä sitten neljän seinän sisälle. Lisääntynyt katuväkivalta pelottaa ja syrjäytyneisyys muakin. Yhteiskunta on pettänyt huolella, enkä takuulla ole ainut. Melkein kaikki kaverini ovat yhteiskunnan hylkiöitä, koska he eivät suoriutuneet yhteiskunnan vaatimuksista johon kuuluu 8-16 työt, omakotitalo tai muu omistusasunto nelivetoineen, kaks-kolme lasta miljoonine harrastuksineen sekä koira. Mahdollisesti samanlaiset kulissit somessa ko Iina Hyttisellä.
Jokainen tsemppiviesti otetaan ilomielin vastaan. Se, että mun tositarina toi toivoa edes joillekin, lohduttaa. Myös se, että pelkästään lähipiirissäni on ihmisiä, joilla on asiat vielä huonommin. Ulosottoja, päihde- ja peliriippuvuuksia, huostaanottoja... you name it. Juurettomuutta, pakko myöntää itelläkin on. Parin viikon päästä tulee 19 vuotta siitä, ko näin Uuden-Seelannin viimeistä kertaa. Vieläkin muistan sen leikkipuiston silloisen mökkini vieressä, lämpimät joulut ja sen että syötiin siellä itsekasvatettuja tomaatteja. Olin pieni tyttö, villikin. Luultu pojaksi, odotusaikana ja sen jälkeenkin.
Jostain ihmeen syystä olen jaksanut kantaa mm. sohvapöytää kilometritolkulla silloin ko mun piti olla sairasvuoteella parantelemassa. Ennen jaksoin käydä myös pullojenkeräämisreissuilla tai Tyttöjen Talolla koulun jälkeen, kahdella-kolmella keikalla saman päivän aikana, Myönnän, musta on tullut laiskempi. Silloin ko kävin vielä koulua, kämppäni oli sotkuisempi koska lusikoita ei kaiken harrastamisen jälkeen jäänyt mihinkään siivoamiseen. Olen kyllä laiskempiakin ihmisiä tavannut elämässäni. Ja muuten, ennen ei todellakaan olleet asiat paree.
Haastatteluihin vaadittiin todisteita että mulla oikeasti on neuropoikkeavuuksia. Että kyllä tiesin mihin olin ryhtymässä. Se että on nepsy, ei meinaa ettei tajuaisi maailman menosta mitään. Esim. jos oon "pihalla" kaikesta, tarkoittaa yleensä sitä että olen ylikuormittunut tai mulla on huonompi jakso elämässä. Esim. viime syksy oli todella vaikea, ja osittain siksi päädyinkin tähän tilanteeseen. Mulla on lisäksi keskivaikea masennus, johtuen traumaattisesta menneisyydestä.
Nimenomaan. Ja onhan tässä monia muitakin syitä kuten ulkomaalainen sukunimi. Kukaan ei halua palkata ulkomaalaista nimeä omaavaa ko maximissaan pätkä- tai paskaduuniin. Oletetaan ettei osata suomea. Parhaat työpaikat menee Pasi Virtasille, koska pelkästään oletettu sukupuoleni on jo kompastuskivi. Oletetaan että olisin kohta tulossa äidiksi. Tosin, jos 6-vuotiaalta multa kysytään, olisin jo kotiäiti. Mut elämä ei mennyt todellakaan niin ko oletti. Unelmieni ammatti on keikkakuvaaja.
Diagnoosit on "hankittu" vanhempien toimesta jo vuosina 2000 ja 2005, koska puhetta multa ei ole kuulunut ennen viittä ikävuotta. Mulla ei ole kehitysvammaa, vaikka olenkin kehityksestä jäänyt aikoinaan jälkeen. Mulla epäiltiin myös dysfasiaa samoihin aikoihin ko mulla todettiin AD/HD. Porukoista tuntui tosi pahalta, koska ne pelkäs mm. sitä että mulla ois tullut paljon sairaalareissuja. Haloo, ei nepsyily mitään syöpää ole, kannattaisi heidänkin mennä nepsytutkimuksiin - mm. AD/HD on sen verran perinnöllinen että se estää lahjasolujen lahjoittamisen.
Nepsyjen aivot kuormittuu kymmenen kertaa nopeammin nenttien aivoihin verrattuna. Väsytään helpommin, ja se näkyy. On senkin takia todella irvokasta, että loukataan loukattua. Samaa on sanottu mulle naamasta naamaan mm. PMS:stä. Tällainen vaan loukkaa paitsi mua, myös muita joilla on samanlaisia ongelmia. En ole koskaan nähnyt että esim. syövästä olisi sanottu koskaan tollaisia kommentteja. Emmäkään kaikkea ymmärrä, mut jokin roti.
Olisin kaivannut lisää taustatietoa tähän itsekin. Mä olen ollut työharjoitteluissa, on mukavempia ja ei niin mukavia kokemuksia. Yläkoulussa tein silloisen kouluni yhdelle maikalle verkkojuttuja, nörtteily oli silloin se juttu. Sitten olen valmalla tehnyt Mereija- nimiseen yritykseen mm. sellaisia paketteja vanhoista lehdistä, vieläkin muistan joten kuten miten ne tehtiin. Olen tehnyt Tyttöjen Talolle vapaaehtoishommia Sisarsisua- projektissa. Mun piti päästä Autismisäätiöön työharjoitteluun, mutta se haihtui savuna ilmaan sen jälkeen ko mut "potkittiin" koulusta ulos. Mitään palkallista työtä en ole tehnyt, pullojenkeräilyjä lukuunottamatta ja yhtä valokuvauskeikkaa. Olen kyllä kelannu mm. postinjakeluhommia ja pienyrityksen perustamista.
Kaikkien siteerauksien lähteisiin pääsee niitä klikkaamalla.
Comentários